Jyrkkiä mäkiä ja keväisiä kukkuloita

Tässä hiljattain, kun vielä oli lämmintä ja aurinkoista hetken aikaa, kävin kävelyllä kaupungin pohjoislaitamilla. Tiesin jo lähtiessä, että tässä meneekin useampi tunti, joten nappasin keskustan läpi kävellessäni mukaan kokonaisen sämpylän Subwaystä ja lounasolusen kaupasta kävelystä johtuvaa kalorihukkaa tasapainottamaan. Ensin käväisin katsomassa Woodhaugh Gardenin, jonka vierellä virtaa myös yliopiston läpi kulkeva Leith River. Aurinkoisena ja lämpimänä lauantaina puistossa olikin muutamia keväisiä ihmisiä ulkoilemassa, mutta vähemmän kuin keli olisi mielestäni antanut olettaa...

Woodhaugh Garden

Polku puistosta takaisin tielle

Leith River

Woodhaugh Gardenista matka jatkui kohti North East Walleyn kaupunginosaa. Idyllisen näköistä seutua, mutta visiitin pääkohteena on pienen matkan päässä sijaitseva Baldwin Street. Tämähän on maailman jyrkin asuttu katu, joten täytyihän se omin jaloin kokea, kun kerran on lähistölle muutettu! Kadun juurelta näkymä onkin aika hämmentävä, sillä Suomessa tällaisiin näkymiin törmää tuskin koskaan. Noh, ylös vaan ja kokemus talteen. En tarkkaillut kuinka paljon tallustaessa meni, mutta jokusen minuutin sai tuota katua kiivetä ennen kuin huipulla jalat olivat taas tasaisella maalla...

Naapurustoa North East Walleyssä

Tältä se näyttää, onneksi ei jatku kovin korkealle

Baldwin Streetin huipulla! Kuvassa myös työnsä urheasti tekevä postinjakaja

Baldwin Streetin huipulta avautui mahtavat näkymät kaupunkia ympäröiville kukkuloille

Baldwin Streetin viereiseltä Calder Avelta avautui vielä hienommat näkymät

Osa North East Walleytä Calder Aven huipulta katsottuna

Baldwin Streetiltä pääsi kätevästi myös viereiselle kadulle, Calder Avelle, jonka huipulta näki ympäristöön vielä avarammin! Ja kaunistahan siellä oli kun aurinko paistoi ja vihreät kukkulat tervehti joka suunnasta. Calder Avelta pääsi kätevästi oikoreittien kautta Signal Hill Roadille, jonka päässä oli reissun pääkohde, Signal Hill Lookout.

Signal Hill Roadilta näki hienosti sekä Dunedinin asutummille...

...että asumattomammille seuduille

Signal Hill Road olikin hieman työläämpi kiivetä, sillä ylämäki ei tuntunut loppuvan millään. Mutkittelevan tien varrelta löytyi niin näköalapaikkoja, lammasaitauksia kuin Uuden-Seelannin alkuperäisille kasveille omistettu puistokin, Moa Park Natives.

Laiduntavia lampaita

Yhtäkkiä en tuntenut oloani enää niin tervetulleeksi...

Sisäänkäynti Moa Park Nativesiin

Romumetallista tehty Moa-patsas

Moa Park Nativesin sisäpihaa

Viimein tien päähän päästyäni sain ihailla Dunedinia aivan uudesta näkökulmasta. Signal Hill Lookoutilta ympäristöä tarkastellessa tuntuikin siltä, että matka oli kaikkien käveltyjen kilometrien arvoinen! Vaikea sanoin kuvailla, joten saattekin tarkastella Dunedinia kuvien kautta. Ensimmäisessä kuvassa oikalla näkyy Dunedinin keskusta ja Otago Harbour ja vasemmalla Otagon niemimaan alku. Loput kuvat seuraavat niemimaata, jonka takana näkyy aavaa merta.

Näköalapaikalla oleva muistomerkki...

...ja -kivi

Jokusen tovin tuijottelin maisemia näköalapaikalla ennen kuin tajusin, että ehkä olisi aika talsia kotia kohti. Takaisin ei tarvinnut mennä samaa reittiä, sillä kukkulalta pääsi alas myös maastopyöräilijöille suunniteltuja polkuja pitkin. Pääasiassa mäet olivat melko jyrkkiä, ja aukeilta alueilta avautuvat näkyvät olivat myös näkemisen arvoisia. Hetken kuluttua löysinkin hieman syrjään vievän polun, jonne päätin poiketa hiljaisen lounaspaikan löytämisen toivossa. Sellainenhan löytyi, ja repussa kulkeneet sämpylä ja olut olivat nälkäiseen vatsaan erittäin maistuva yhdistelmä (etenkin, kun paikalta avautui hieno näkymä Otagon niemimaalle).

Tällaisia polkuja pitkin pääsi laskeutumaan Signal Hill Lookoutilta

Lounastauolle löytyi täydellinen paikka

Polut kulkivat sekä metsää että aukeampia alueita pitkin

Valkokurkkurosella

Pitkän alamäen juurella odottikin taas tuttu betoniviidakko. Kohtasin vielä värikkään valkokurkkurosellan (Platycercus eximius) kadun laidalla ennen kuin rakennukset valtasivat näkökentän jokaisen kulmauksen. Vielä pari kilometriä tepastelua kaupungin läpi ja olin taas kotona, uupuneena, mutta tyytyväisenä. Kyllä kannatti lähteä!

Kotilot on kavereita

Nyt on sitten toista viikkoa jahdattu loisittuja kotiloita, eli tutkimus itsessään on pärähtänyt käyntiin hyvää vauhtia. Tässä tekstissä on vähän kuivempaa selostusta tiedossa, hieman vaihtelua maisemakuvista ja seikkailutarinoista. Tuli tässä hetki sitten käytyä kunnolla kävelyllä kameran kanssa, joten siitä on sitten tulossa kertomus piakkoin hienojen kuvien kera!

Nonniin, tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää, vaikuttaako terästorkkujan (millähän visiolla tämä nimi on annettu, englanniksi common bully, Gobiomorphus cotidianus) läsnäolo Coitocaecum parvum -loisen elämänkiertoon (perusinfoa innokkaille löytyy http://www.otago.ac.nz/parasitegroup/projects.html alaotsikolla Transmission and life history strategies of trematodes). Tavoitteena on siis ensin kerätä iso kasa C. parvum -loisittuja kotiloita (Potamopyrgus antipodarum), joten suuntana oli Dunedinista noin puolen tunnin ajomatkan päässä oleva Lake Waihola.

Tyyni Lake Waihola

Täältä on nyt kahdesti käyty noutamassa haavikaupalla kotiloita. Itse haaviminen on kohtalaisen työlästä ja hidasta, mutta muutaman tunnin aikana talteen saadaan tarpeeksi käsiteltävää useammalle päivälle. Kotilot tuotiin takaisin yliopistolle labraan, jossa itse kotilot käydään tarjottimellinen kerrallaan läpi loisittujen yksilöiden löytämiseksi. Valkeaa tarjotinta vasten tummat kotilot näkyvät selkeästi, ja silmän harjaantuessa huomasinkin, että loisittujen yksilöiden havaitseminen muiden seasta helpottuu jatkuvasti! C. parvumin mirakidiatoukka tunkeutuu nuoriin, pieneen kotiloon, jossa se vaikuttaa kotilon kasvuun siten, että kotilosta kasvaa selkeästi loisimatonta yksilöä pienempi ja hennompi. Tästä syystä loisittujen kotiloiden löytäminen silmämääräisesti on mahdollista.

Loisittujen kotiloiden etsintää labrassa

Tällaisia kasoja on tullut käytyä läpi jo kymmeniä

Loisitun (yllä) ja loisimattoman kotilon erottaa muodon perusteella. Valitettavasti ero ei aina ole niin selkeä kuin tässä

Silmämääräisesti loisitun näköiset yksilöt täytyy vielä varmistaa loisituiksi mikroskoopin alla. Pyrkimyksenä on nähdä itse loinen, tarkemmin loisen kerkariatoukka, jotta loisen läsnäolosta kotilossa voidaan olla 100%:n varma. Kerkariat saadaan esiintymään lämpöshokin avulla, jonka ajaksi kotilot asetetaan kuoppalevylle yksitellen omiin kaivoihinsa. Kuoppalevyä lämmitetään inkubaattorissa 25°C:ssa, ja puolen tunnin välein tarkastetaan, onko kotilosta tullut kerkarioita ulos. Tämä vaihe on osoittaunut hankalaksi, sillä useimmista kotiloista ei kahdeksannenkaan lämpöshokkisession jälkeen ole poistunut kerkariatoukkia...

Kotilot yksitellen kuoppalevyllä

Kerkariatoukkien etsintää mikroskoopin alla (kahvikuppi on pakollinen lisävaruste)

Lämpöshokki tapahtuu inkubaattorissa jatkuvan valaistuksen alla

Tällä lailla edetään, kunnes tallessa on tarvittavat 360 varmasti loisittua yksilöä (tällä hetkellä loisstatuksen varmistaminen on niin hankalaa, että tuota lopullista loisittujen yksilöiden määrää joudutaan ehkä vähentämään). Näiden aktiviteettien parissa vietän ainakin seuraavat pari viikkoa, ehkä enemmänkin. Tämän pitäisi olla koko tutkimuksen työläin vaihe, joten tämän loputtua vapaa-ajan määrä moninkertaistuu itse kokeen käynnistyttyä! Nyt on kuitenkin ainakin viikonloput aikaa puuhailla omiani, kuten reippailla kaupungin laitamilla ja tutustua mm. maailman jyrkimpään katuun. Siitä reissusta lisää seuraavassa tekstissä.

Patikointia yläkaupungissa

Perjantaina maltoin vielä hyvien kelien jatkuessa tutkia kaupunkia, joten otin suunnaksi tällä kertaa luoteen. Reilun kilometrin matkan ylämäkeen ja noin 150:n metrin korkeuseron jälkeen saavuin lähiöalueelle, Roselyniin. Täältä etsin mahdollisimman korkean kukkulan, josta oli hyvä näkymä kahden kukkulan väliin jäävässä laaksossa sijaitseviin Wakarin ja Kaikorain kaupunginosiin. Roselynin korkeimmilta kohdilta avautui myös mukava näkymä Otagon niemimaalle ja aavalle merelle sen takana!

Wakari

Otagon niemimaa ja aava meri

Lisää Otagon niemimaata

Roselynista alaspäin tullessa kohtasin mystisen käytävän, joka veikin puistoon nimeltä Jubilee Park. Lopputalven ilmasto ei vielä antanut kasvillisuuden kukkia kaikessa loistossaan, mutta uskoisin, että kuukauden päästä kyseinen puisto näyttää jo paljon elävämmäiseltä!

Mystinen sisäänkäynti Jubilee Parkiin

Jubilee Park

Tämäkin voi keväämmällä näyttää kovinkin eläväisemmältä

Löysin oikotien kotikadun yläpäähän!

Maanantaina pääsin harjoittelemaan loisittujen kotiloiden silmämääräistä erottelua loisimattomista, joka osoittautui aikaavieväksi työksi... Lisää siitä seuraavalla kerralla, koska tänään en tajunnutkaan ottaa kuvia näistä kavereista.

Otagon niemimaa ja meri vielä York Placen yläpäästä kuvattuna

Ensimmäinen työviikko alkaa

Torstai-iltapäivä kuluu parhaillaan ja pohdin, että voisi olla aika taas lisäillä kuvia kaupungista pienten tarinoiden kera! Maanantai lähti liikkeelle yliopistoon tutustumisella professori Robert Poulinin seurassa. Ensin haimme päätoimistolta henkilökuntapassini, jonka jälkeen oli luontevaa kävellä ympäri itse pääkampusta. Otagon yliopiston pääkampusalue pitää sisällään lähes kaikki yliopiston laitoksista, eli kätevässä kimpussa siis! Muun muassa eläintieteen laitos sijaitsee hieman itse pääkampuksesta sivussa, mutta onneksi sentään keskustan puolella eikä sen kauempana. Takaisin eläintieteen laitokselle päästyämme minulle esiteltiin mistä tärkeimmän ihmiset ja minun tutkimusta varten tarpeelliset tilat löytyvät. (http://www.otago.ac.nz/parasitegroup/news.html, jee!)

Eläintieteen laitoksen julkisivu

Esittelyjen jälkeen kävin vielä räpsimässä muutamia kuvia pääkampuksesta, sillä vanhanaikaiseen tyyliin rakennetut tiilirakennukset ovat erittäin komeita! Valitettavasti vuodenajan takia puut, pensaat yms kasvikset eivät vielä näytä kovinkaan eloisilta, mutta ehkäpä niistä tulee otettua kuvia sitten keväämmällä, kunhan sää tästä hieman lämpenee.

Clocktower Building sisältää yliopiston hallinnon tilat

Kampuksen läpi virtaava Leith River

Clocktower Building ja vasemmalla näkyvä geologian laitos rajaavat väliinsä komean sisäpihan

Clocktower Building sisäpihan puolelta

Kotimatkalla törmäsin vielä Knoxin kirkkoon, joka on Dunedinin suurin kirkko

Maanantaina en muuta ihmeellistä tehnytkään, kotiin päästyäni istuin olohuoneessa televisiota tuijottaen ja kämppiksiini tutustuen. Tiistaina osallistuin pakolliseen kenttätyöturvallisuusluentoon, jonka jokaisen kenttätyöhön osallistuvan täytyy käydä. Sateiden ja tuulien takia en malttanut lähteä tutustumaan uusiin kaupunginosiin, joten päädyin tulemaan kämpille suoraan luennon jälkeen ja vietinkin loppupäivän sisätiloissa tutkimukseen liittyviä artikkeleita lukien ja muistiinpanoja kirjoitellen. Keskiviikkona edessä oli ensimmäinen tutkimukseen liittyvä ryhmäkeskustelu, johon osallistui minun lisäksi Poulin ja juuri näiden loisten kanssa paljon työtä tehnyt tohtori Clément Lagrue. Viilailimme kuntoon tutkimuksen yksityiskohtia ja pohdimme, mitä ongelmia voi tulla esille. Puolisentoista tuntia siinä kesti, mutta nyt on kohtalaisen selkeä kuva siitä, mitä tässä tulee tehtyä seuraavien kuukausien aikana! Keskiviikko oli jälleen sateiden ja tuulen takia huono päivä kaupungilla pyörimiseen, joten päätin tulla jälleen kämpille tutkimaan Dunedinia internetistä käsin.

Säätietojen mukaan torstaina piti olla aurinkoista ja lämmintä, minkä huomasinkin ilokseni pitävän paikkansa. Olikin vihdoin aika käydä tallomassa uusia katuja, joten suuntasin ensin kohti Forsyth Barr Stadiumia, joka on maailman ensimmäinen kokonaan katettu nurmikentällinen stadion. Sen kierrettyäni suuntasin rautatieasemaa kohti, ja asemalle päästyäni aurinko olikin päättäny ilmestyä ohuen harsonsa takaa kokonaan esille, ja ensimmäistä kertaa ulkona tuntui oikeasti lämpimältä. Kaulahuivi ja sadetakki katosivat repun pohjalle, ja matka jatkuikin kevyemmässä vaatetuksessa ylämäkeen kohti keskustan napaa, Octagonia. Pienen mutkan kautta ensin saavuin First Church of Otagon viereen, josta pysähdyin räpsimään muutaman otoksen (aikas komea pytinki, täytyy jonain päivänä vierailla ihan sisätiloissakin).

Dunedinin rautatieasema

Octagonin reunalla on monenlaisten ravintoloiden lisäksi muun muassa Regent Theatre, St. Paul's Cathedral ja kaupungintalo. Octagonilla pyörimisen jälkeen päätin vielä kivuta jonkin matkaa ylämäkeen, jotta saisin kuvattua ympäristö hieman korkeammalta. Jonkin aikaa yläkaupungilla seikkailemisen jälkeen päätinkin palata takaisin kämpille, asettua olohuoneen nojatuoliin ja kirjoittaa tätä blogijulkaisua. Mitään suunniteltua ohjelmaa ei ole loppuviikolle vielä tehtynä, joten saas nähdä mitä keksin seuraavaan julkaisuun!

First Church of Otago

St Paul's Cathedral

Kaupungintalo Octagonilta kuvattuna

Kaupungintalon toinen sivusta

Fortune Theatre löytyi yläkaupunkia pitkin kävellessä

Dunedinin itäpuolisen laitakaupungin usvaiset mäet

St Joseph's Cathedral

Otagon niemimaata

Kotikatu ylhäältä kuvattuna

Ja sama katu alhaalta kuvattuna

Ps. Tuli huomattua, että tässä kaupungissa musta-valkoisien tiilien käyttö on ollut  ilmeisen suosittua. Tällaista suunnittelua näkyy monissa rakennuksissa, esim. juuri Clocktower building ja rautatieasema ovat hyviä esimerkkejä.